Uutta ja vanhaa
Kolme vuotta sitten Isossa-Britanniassa äänestettiin Euroopan unionin jäsenyyden jatkosta. Eroa kannattava brexit-puoli voitti täpärästi, mutta kansanäänestystä on seurannut saarivaltakunnassa tähän asti tuloksettomalta näyttänyt, kansalaisia jakanut turhauttava prosessi, jossa osapuolet tuntuvat ajatelleen ennen muuta omia etujaan.
Yhä jatkuvan brexit-väännön opetuksena voisi olla parempi valmius suhteessa vastaavanlaisiin populismin ja valetiedon sävyttämiin vastakkainasetteluihin, joita varmaan nousee kuohuvassa Euroopassa jatkossakin. Onhan jo nyt monelle kirkastunut Euroopan monet ainutlaatuiset ja säilyttämisen arvoiset piirteet sekä yhteistyön tärkeys mm. ympäristöasioissa ja yhteisten standardien luomisessa vaikkapa ruoan turvallisuutta ajatellen.
Euroopan kulttuureihin ja niiden historiaan syvästi perehtynyt hollantilainen Harrie Salman kertoo kirjoituksessaan Euroopan unionin syntyhistoriasta, erityisesti Ison-Britannian kannalta. Hän näkee tietyn ranskalaiseen valtioperinteeseen liittyvän byrokraattisen virkamiesasenteen EU:n ongelmien taustalla. Unioni toimisi paremmin, jos siinä keskityttäisiin olennaisimpiin yhteisiin asioihin ja tehtäväalueisiin ja muuta karsittaisiin. Kiinnostava on Salmanin esiin nostama, osin jo toteutunutkin demokraattisen prosessin laajentaminen eräänlaisten kansalaiskeskustelujen kautta. Näin päästään lähemmäs todellista elämää.
Jotain uudenlaista elämää tuovaa impulssia kaivataan myös antroposofiseen toimintaa, jossa nuorten osuus on tasaisesti vähentynyt. Antroposofiselle toiminnalle tämä on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.
Snellman-korkeakoulun yleisopintovuoden keväällä päättänyt Riku Liimatta oli opintoihin liittyen kaksi viikkoa harjoittelijana Antroposofisessa liitossa ja muun ohella kirjoitti tässä lehdessä olevan Nuoret ja antroposofia -artikkelin. Siinä erään nuoremman polven edustajan rakentavia näkökulmia.
Jeremy Qvick on yhtä lailla nuoremman henkisen etsijäpolven edustaja. Häntä näyttää ajavan liikkeelle vilpitön halu kokonaisvaltaiseen, koko ihmisen kokopäiväisesti kattavaan tietoisuuden hereisyyteen, joka pohjautuu paitsi intuitiivisuuteen ja sydänvoimiin, tahdottuun ja henkistyneeseen ajattelunvoimaan. Ja sehän on antroposofinen lähestymistapa.
Nuoruuden voimista tavallaan puhuu myös Hagen Biesantz Rudolf Steinerin Sielunkalenteriin liittyen. Kuoleutuuko ihminen näennäisesti valmiiksi tulleessa, luomuksina muotoonsa tulleessa mineraali-, kasvi- ja eläinmaailmassa? Ihminen, joka kuitenkin on sisäisesti elävä ja muotoutuva olento. Mikä on ihmisen sisäisen elävyyden yhteys ulkoiseen maailmaan ja kosmokseen Sielunkalenterin valossa? Voiko ihminen olla se piste, josta luomakunnan uusi elävöityminen voi alkaa?
Ihmisen elävöityminen voi alkaa väreistä, jotka ovat ”maailmankaikkeuden sielu” Rudolf Steinerin sanoin. Goethe taas puhuu siitä, miten värit ovat valon tekoja – ja kärsimyksiä – sen kohdatessa pimeyden. Mustan ja valkoisen ääripäiden välissä väreilee sielun moninaisuus.
Kaksi merkittävää kuvataiteilijaa, heidän töitään ja ajatuksiaan esitellään tässä numerossa. Saksalaisen Ninetta Sombartin ja suomalaisen Marita Karlssonin lisäksi esiin nousee hollantilainen Liane Collot d’Herbois ja saksalainen Gerard Wagner.
Maalaustaiteen tarkasteluun ja sen nykytilan pohdintaan päättää kirjoitussarjansa myös Anja Riska, joten kesän valoisuuteen sopien käsissämme on suorastaan kuvataiteen teemakokonaisuus.
Suomalaiseen mytologiaan ja kansanrunouteen sukelletaan kahden artikkelin turvin. Ari Harmasen ytimekkäästi luonnehtima Suomalainen mytologia on perinnetutkijan ja runoilijan Martti Haavion vuonna 1967 ilmestynyt, viimeiseksi jäänyt teos, joka vetää yhteen hänen laajoja tutkimusalueitaan. Taiteellinen herkkyys yhdistyy tieteelliseen perehtyneisyyteen hänen tutkiessaan kalevalaisia runoja, loitsuja, myyttejä ja rukouksia. Tuo jo kadotettu maailma ei ole hänelle mikään Hagen Biesantzin mainitsema kopernikaanisessa hengessä kuviteltu tyhjä tila vaan voimien ja olentojen sieluttama täyteys, jota voimme vain ihmetellä. Metsä ei silloin ollut kiintokuutiometrejä vaan Tapiola, jossa asuu Tapion kansa, metsän väki. Asuu myös karhun heimo, syntynyt ”luona Kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä”.
Suomalaista perinnettä käsittelee myös Eeva-Liisa Pesosen Kalevalan viimeistä runoa eli Marjatta-runoa tutkiva artikkeli. Siinäkin kohtaavat uusi ja vanha, syntymässä oleva ja ainakin joksikin aikaa väistyvä maailma. Ikivanha Väinämöinen kohtaa maailmaan syntyneen uuden ja oudon, Marjatan pojan, joka jo kaksiviikkoisena puhuu ja sanoo Väinämöisen häntä koskevan tuomion olevan väärä.
Tässä kirjoituksensa ensimmäisessä osassa Eeva-Liisa Pesonen tuo monia kiinnostavia tietoja tämän Kalevalan 50. runon ja koko eepoksen eri versioiden kehityksestä ja kuvakielestä, tarkoituksena seuraavassa lehdessä sitten avata näiden kuvien taustalla olevia todellisuuksia.
Johannes Kananen on perehtynyt mistelistä valmistettujen, antroposofisessa lääketieteessä jo yli sadan vuoden ajan tutkittujen ja käytettyjen valmisteiden (mm. Iscador ja Helixor) hoitotuloksiin. Mistelivalmisteitä käyttää Saksassa 40 % kaikista syöpäpotilaista, ja esimerkiksi vuonna 2002 vakuutusyhtiöt korvasivat siellä lähes puoli miljoonaa reseptiä. Tämän määrän kuullessaan alkaa pohtia hoitokulttuurien eroja, Suomessa kun mistelivalmisteita voi saada apteekeista vain erityisluvalla. Mistelihoitojen vaikutuksia on tieteellisesti tutkittu paljon. Niitä ja niistä tehtyjä meta-analyysejä Johannes Kananen arvioi.
Henkisten olentojen antamaan tietoon puolestaan perustuu Riia Saaren mesiangervoa ja kurkkuyrttiä käsittelevä kirjoitus. Se johdattaa samalla druidien muinaiseen kokemukseen kasviolemuksista ja kertoo heidän kyvystään kehittää lääkekasveja yhteydessä kosmokseen ja valtaisiin elementaarisiin voimiin ja olentoihin.
Laura Krook taas avaa kauniilla runollaan metsätähden olemusta.
Osin samaan Rudolf Steinerin esitelmäsarjaan perustuen, jota Riia Saaren käyttämät Flensburger Heften lähteet lainaavat, kirjoittaa Sirkka Tausta druideista ja kelteistä Euroopan varhaishistoriassa. Perustana on jälleen Andreas Delorin toimittama kahdeksanosainen Atlantis-kirjasarja ja siinä haastatellut näkijät.
28.5.2019
Pentti Aaltonen