Reijo Wileniuksen haastattelu Takojan 30-vuotisjuhlanumerossa 4/2002

Reijo Wilenius (s. 1930) oli Takojan päätoimittajana vuodet 1979–82. Lehden toimituskunnassa hän on ollut Kynnyksen alusta asti, vuodesta 1973 vuoteen 1983, mutta on myös sen jälkeen kirjoittanut usein Takojaan.

Reijo Wilenius on toiminut filosofian professorina Jyväskylän yliopistossa ja ollut pitkäaikainen Suomen antroposofisen liiton puheenjohtaja. Hän on nuoresta asti osallistunut aktiivisesti kulttuurikeskusteluun, mm. Kriittisen korkeakoulun puitteissa, jota hän oli perustamassa ja jonka johtokuntaan hän edelleen osallistuu. Hän tekee opetustyötä Snellman-korkeakoulussa ja häneltä ilmestyi vastikään kirja “Miten käy lasten ja nuorten. Keskustelua ja filosofiaa kasvatuksesta”.

– Näyttää siltä, että antroposofisessa aikakauslehtitoiminnassa Suomessa on ollut kaksi erilaista linjaa, jotka ovat vuorotelleet ja välillä kulkeneet myös rinnakkain eteenpäin. Toinen on suuntautunut enemmän ulospäin yleiseen kulttuuriin ja toinen sisäänpäin, jäsenistön ja antroposofiasta kiinnostuneiden piiriin, eräänlaisena syventävänä aineistona.

Suomalaisen antroposofisen lehtitoiminnan alkuvaiheita 1920-luvulla

– Ensimmäinen suomalainen antroposofinen aikakauslehti “Antroposofia – Henkitieteellinen aikakauslehti”, jota julkaisi Suomalaisten Antroposofien Liitto päätoimittajanaan seuran puheenjohtaja, kapellimestari Johannes Leino, edusti tällaista sisäisempää suuntausta. Lehti ilmestyi vuosina 1922–34, ja se oli puhtaasti antroposofinen ja ennen muuta antroposofeille tarkoitettu lehti, joskin siinä oli myös yleisempää aineistoa. Se ilmestyi aluksi kerran kuukaudessa ja sitten joka toinen kuukausi. Se oli arvokas alku!

Kersti Bergrothin toimittama “Sininen kirja” alkoi ilmestyä 1927 kuukausittain. Se ilmestyi kolmen vuoden ajan. Tämä lehti puolestaan seurasi aktiivisesti aikansa kulttuurielämää. Tunnettun kirjailijana Kersti Bergrothilla oli laaja kosketuspinta Suomen silloiseen kulttuuriin. Siniseen kirjaan käännettiin myös kansainvälistä antro­posofista artikkeliaineistoa. Lehdessä oli 64 sivua ja se ilmestyi 10 numeroa vuodessa (ainakin v. 1929). Todella kunnioitettava työ!

– Vuodesta 1930 alkoi sitten ilmestyä Bergrothin toimittama “Päiväkirja”-lehti, joka ilmestyi Sinistä kirja ohuempana ja kuusi kertaa vuodessa. Siinä kirjoittivat monet sen ajan tunnetut kulttuurihenkilöt, kuten professori Erik Ahlman, joka kirjoitti Steinerin Vapauden filosofiasta. Kersti Bergrothin aviomies, tunnettu kirjailija ja kääntäjä Alex Mattson, käsitteli syvällisesti kirjallisuutta. Lehti sisälsi hyvin ajankohtaista tekstiä, myös uusimmista ilmestyneistä teoksista. Bergrothilla oli asiantuntevia kannanottaja aikansa kirjallisuudesta ja osuvia havaintoja kulttuurielämästä, toteaa Reijo Wilenius.

– Tapasin Bergrothin ensimmäisen kerran 20-vuotiaana filosofian opiskelijana syksyllä 1950, kun osallistuin kerran Suomalaisten Antroposofien Liiton yhteen ryhmään, joka kokoontui silloin ylioppilasasuntola Domus Akademican kellarihuoneessa. Tunsin, että halusin liittyä tähän seuraan, kun siellä oli näin avaramielinen henkilö kuin Kersti Bergroth. Tuli tuntuma, että tämä ei ole mikään lahkolaispaikka.

– ”Päiväkirja” päättyi vuonna 1938 – niihin aikoihin oli myös fanaattista vastustusta kulttuurielämässä esiin tullutta antroposofiaa kohtaan. Jos pysyy nurkassa, saa olla rauhassa…

Uusi vaihe 1950-luvulla

Reijo Wileniuksen mukaan uusi vaihe antroposofisessa lehtityössä alkoi sodan jälkeen 1950-luvulla.

Tuomi Elmgren-Heinonen, joka oli hieno kirjailija ja ihminen ja seuran keskeisiä jäseniä, alkoi toimittaa “Katsaus”-nimistä liiton jäsenlehteä, jossa oli suomalaisten kirjoituksia ja käännöstekstejä. Henri Bromsin kanssa, joka oli silloin antroposofisessa toiminnassa mukana, päätimme perustaa antroposofisen kulttuurilehden ja halusimme sille nimeksi ”Katsaus”. Sovimme Tuomin kanssa asiasta, joka ei kehdannut kieltää, ja niin seuran jäsenlehti puolestaan otti sitten nimekseen “Takoja”.

– Katsaus edusti Berghrothin linjaa ehkä vielä jyrkemminkin niin, että siinä oli pääasiassa muiden kuin antroposofien kirjoituksia. Meillä oli Steinerin Vapauden filosofiaa suomentava työryhmä, ja käännöksen tultua valmiiksi 1957 syntyi ajatus kulttuurilehdestä, joka seuraisi tiiviisti kulttuurielämän tapahtumia. Vuonna 1968 Katsaus-lehti lopetti toimintansa ja samalta perustalta syntyi Kriittinen korkeakoulu, jossa myös oli kysymys antroposofien ja ei-antroposofien yhteistyöstä.

Takojan edeltäjä Kynnys syntyy

– 1970-luvun alussa syntyi tarve saada taas ‘antroposofisempi’ julkaisu, ja 1973 syntyi Kynnys, jonka vastaava toimittaja oli Tuomi Elmgren-Heinonen. Hän oli jo pitkään toimittanut seuran Takoja-jäsenlehteä. Ensimmäisessä toimituskunnassa oli Ulla Ahmavaara, Ove Ek ja minä. Kirjoitin ja käänsin tähän lehteen aluksi paljon. 

– 1970-luvun lopussa lehteä haluttiin kehittää enemmän kulttuurilehden suuntaan, siihen oli edellytykset kun Matti Kuusela oli tullut liiton suunnittelusihteeriksi. Hänen kanssaan perustettiin vuonna 1980 Takoja suorana jatkona Kynnys-lehdelle. Edellisenä vuonna minusta oli tullut sen päätoimittaja. Taas nimi siirtyi aikaisemmalta jäsenlehdeltä. Emme ehkä olleet kovin hyviä keksimään uusia nimiä! Nimi Kynnyskin oli hiukan kömpelö, koska se voitiin ymmärtää kynnykseksi antroposofian ja muun kulttuurin välillä, vaikka kysymys oli henkisen maailman kynnyksestä, sanoo Reijo Wilenius.

– Aluksi olin varsin aktiivisesti Takojaa kehittämässä. Sitten Matti Kuusela otti kasvavassa määrin vastuun lehdestä ja kehitti sitä erittäin hyvin eteenpäin. 1970- ja 80-luku olivat muutoinkin vahvan kysynnän aikaa antroposofian kentällä Suomessa. Lehden levikki nousi niin, että se kantoi itsensä taloudellisestikin hyvin.

Reijo Wilenius “ankarana opettajana” Snellman-korkeakoulussa

Aika astua julkisuuteen

Reijo Wileniuksen mielestä antroposofisen kulttuurilehden olisi aika astua taas enemmän julkisuuteen. Tällainen prosessi on hänen mukaansa parhaillaan käynnissä useiden maiden antroposofisissa kulttuurilehdissä.

– On tosin helppo sanoa, että pitäisi tulla enemmän julkisuuteen, mutta todellisuudessa tämä onnistuu vain, jos mukana on henkilöitä, joilla on laaja kontaktipinta tämän hetken kulttuuriin. Ainakin aikaisemmin se, että sai jonkun kirjoittamaan, edellytti yleensä henkilökohtaista kosketusta ja keskusteluyhteyttä. – Katsaus-lehteä oli kanssani toimittamassa Raimo Antikainen, jolta hyvin menneiden liiketoimiensa ohella jäi runsaasti aikaa kulttuuriin. Hänen luonaan kävi jatkuvasti  kulttuurivaikuttajia, kuten Arvo Salo, Jouko Tyyri tai Pekka Lounela, jotka istuivat Antikaisen kotona kuin sielunhoitajan luona usein tuntikausia. Sillä tavoin syntyi sellainen ihmispiiri, joka kirjoitti Katsaukseen. (Katsaus-lehti syntyi myös uudelleen Kriittisen korkeakoulun piirissä, nykyään nimellä “Kriittinen katsaus”, mutta se sisältää yksinomaan yleisötilaisuuksissa pidettyjä alustuksia.)

– Nyt kun ilmestyy Suomen antroposofisen liiton jäsenlehti “Kirjokansi”, olisi mahdollista sellainen työnjako näiden lehtien kesken, että Takoja suuntautuisi taas voimakkaammin ulospäin. Ulkopuoliselle voi olla aika turhauttavaa se että Takojassa esimerkiksi antroposofien väittelyitä antroposofisista kysymyksistä. Tällaiset keskustelut, joiden kieltä ulkopuolisen on usein vaikea ymmärtää, kuuluvat minun mielestäni Kirjokanteen. Takojassa kaivataan kyllä myös keskustelua, mutta se voisi pikemminkin olla keskustelua ei-antroposofien kanssa, Reijo Wilenius sanoo.

– Minusta Takoja on nyt sinänsä aika hyvässä hahmossa, mutta sen ympärille voisi etsiä enemmän väkeä, jolla on suhteita nykyiseen kulttuuriin. 1990-lukuun verrattuna tuntuu, että nyt eletään taas avarampaa aikaa, ja ulospäin suuntautuminen voisi olla taas paremmin mahdollista. On paljon hyviä tahoja, joiden kanssa voisi olla keskusteluyhteydessä. Mutta lehden ideana täytyisi kuitenkin säilyä se, että siinä on itse koettua ja ajateltua hengentieteellistä aineistoa, jota ei ole muualta saatavissa.

– Keskustelin kerran antroposofisen kulttuurilehden ideasta tanskalaisen Oskar Borgman Hansenin kanssa, joka on filosofi ja antroposofi. Hän oli jyrkästi sitä mieltä, että jos on ulospäin suuntautuva antroposofinen lehti, niin siinä ei saa olla yhtä ainoaa antroposofista käsitettä, jota ei perusteellisesti selvitetä. Minä en ole aivan näin tiukalla kannalla, koska jos esimerkiksi opiskelee yliopistossa jotain uutta tieteenalaa, niin siinä toki selvitetään peruskäsitteet, mutta ei suinkaan joka käsitettä. Paljon on voitava ymmärtää laajemmasta asiayhteydestä lähtien.

Keskusteluyhteys avautuu

– Seuratessani kansainvälistä antroposofista lehdistöä olen voinut huomata sen olevan uudistumassa juuri tähän ulospäin suuntautuvan avoimen vuoropuhelun suuntaan. Samoin olen voinut todeta lukiessani äskettäin steinerpedagogiikan toteutumista 80 maassa käsittelevän “Waldorfpedagogik weltweit” -kirjan, että steinerpedagogiikka on yhä enemmän keskustelussa yleisen koulujärjestelmän kanssa. Se ei saa olla mikään nurkkakuntainen koulu. Uusissa maissa, joissa viime aikoina on perustettu steinerkouluja, Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa, nämä koulut ovat yleensä alusta lähtien olleet hyvässä keskusteluyhteydessä yleiseen koululaitokseen, muihin kasvattajiin, tutkijoihin ja viranomaisiin.

Reijo Wileniuksen mielestä nykyään on helpompi toimia yksilöllisesti antroposofian perustalta kuin aikaisemmin. – Kun aikoinani olen ollut mukana monissa kulttuuritehtävissä, niin moni ajatteli, etten ollut oikea antroposofi… Mutta antroposofinen liike koko ajan menossa yksilöllisyyttä ja avoimuutta suosivampaan suuntaan Ei se muuten tule säilymäänkään elävänä ja kehittyvänä liikkeenä, hän sanoo.

Takojan 30-vuotisjuhlanumero 4/2002, haastattelijana Pentti Aaltonen