Mitä on olla kahden maailman kansalainen: Reijo Wileniuksen haastattelu

Haastattelijana Jan-Erik Mansikka

JEM: Hyvä Reijo Wilenius. Olette samaan aikaan toiminut filosofian professorina akateemisen tiedeyhteisön palveluksessa sekä ollut aktiivisesti antroposofisen ja steinerkasvatuksellisen liikkeen parissa. Olisi mielenkiintoista kuulla jännitteistä jotka ovat syntyneet tästä liitosta, ja mitä se on edellyttänyt että olette voinut sukkuloida näiden yhteisöjen välillä?

RW: No, minä päätin jo varhain, että olen sama henkilö antroposofisessa seurassa ja yliopistossa. En ota eri rooleja. Minun tietä tasoitti se että opettajani Helsingin yliopistossa, filosofian professori Erik Ahlman, oli kiinnostunut Steineristä. Hän oli jo kolmekymmentäluvulla kirjoittanut antroposofiseen aikakausilehteen artikkelin Steinerin vapaudenfilosofiasta. Ja yhdessä inhimillistä tietoa koskevassa artikkelissa hän oli sanonut että on otettava vakavasti mahdollisuus, että on olemassa myös henkistä tai yliaistillista tiedostamista, johon on olemassa meditatiivisia menetelmiä. Viimeisessä teoksessaan ”Ihmisen probleemi” hän joissakin kohdissa viittaa Steineriin, erityisesti kun hän puhuu ihmisen varsinaisesta minästä, ja jonka yhteydessä hän myös pohtii reinkarnaation mahdollisuutta. Ahlmanin mukaan reinkarnaatio voi hyvinkin olla filosofisen argumentoinnin kohde, eikä siten ole pelkästään uskon asia. Hän esittääkin argumentteja sen puolesta.

Reijo Wilenius 80-vuotiaana 2010

Kerran kun olin tentissä Ahlmanin luona hän otti kirjahyllystään kirjan ja antoi sen minulle ja sanoi että ”Tämä voisi kiinnostaa herra Wileniusta”. Se oli Steinerin Philosophie der Freiheit. Tämän jälkeen lähdin Pariisiin jossa minun tyttöystävä, joka opiskeli ranskaa ja englantia, oli siellä talven yli. Siellä oli myös nuori unkarilainen aatelismies joka kovasti oli tyttöystäväni, minun tulevan vaimoni, perään. Ja kun sitten tyttöystäväni, Aijami, lähti käymään Lontoossa niin tämä unkarilainen tuli yhtenä iltana hakemaan minua ulos. Minä luin juuri vapauden filosofiaa ja lähtiessäni ulos se jäi minun kainalooni. Hän vei minut yökerhoon ja osoitti hyvin kauniin mustan tytön hakemaan minua tanssimaan. Mutta minä en voinut lähteä tanssimaan – en voinut jättää baaritiskille professorin kirjaa, professoreita arvostettiin silloin. Ja vasta jälkeenpäin ymmärsin että tämä oli suunnitelma hänen puolelta osoittaa Aijamille miten epäluotettava olin. Ja näin ollen Steinerin ”Vapauden filosofia” pelasti minut! [naurua]

Mutta myöskin seuraava opettajani, professori Georg Henrik von Wright, joka ohjasi työtäni sen jälkeen kun Ahlman oli kuollut, suhtautui hyvin ymmärtäväisesti esimerkiksi siihen, että väitöskirjani aihe oli tullut tutkimuksistani Steinerin ajattelusta. von Wright oli hyvin suvaitsevainen ja meillä syntyi hyvä yhteisymmärrys hänen kanssaan. Minä olin jo aika paljon julkisuudessa antroposofina, varhain tulin Steinerkoulun, nuorena Steinerkoulun opettajaksi ja sitten kolmekymmentäviisivuotiaana antroposofisen seuran puheenjohtajaksi jossa olin sitten kolmekymmentä vuotta. Mutta koskaan kukaan muista professorikollegoista ei kritisoinut tätä.

Ja uskallan sanoa että antroposofinen koulutus, se ajattelun koulutus jonka saa kun syventyy näihin hengentieteellisiin teksteihin, antaa ajattelulle uusia ulottuvuuksia. Se on juuri sitä mitä Steiner kutsui eläväksi ajatteluksi, että pystyy siirtymään näkökulmasta toiseen. Georg Henrik von Wright oikeastaan määritteli  filosofian tehtävän niin, että se opettaa ihmisiä katsomaan ilmiöitä eri näkökannoilta.

Antroposofinen koulutus avaa myöskin uusia näköaloja, minusta sellaisia joita voi myöskin akateemisessa tutkimuksessa käyttää. Esimerkkinä vaikkapa Owen Barfieldin tietoisuuskehitystutkimukset. Itselleni oli keskeinen tutkimuksen aihe että seurasin joidenkin ajatustapojen metamorfoosia, Aristotelesta keskiajan kautta Hegeliin ja nykyaikaan. Minusta yksi antroposofisen koulutuksen vaikutus on juuri se että näkee erilaisten ajatustapojen metamorfooseja paremmin.

No, mutta kyllä minulla on ollut myöskin filosofisia vastustajia. Eräs sellainen, joka nyt on jo kuollut, kirjoitti aikanaan Suomen Akatemialle, kun minä olin siellä humanistisen toimikunnan puheenjohtajana, kirjeen että kun Suomesta tulee sosialistinen niin Wilenius on ensimmäisiä jotka löytävät itsensä joukkohaudasta. Vastustajat saattoivat siis olla aika kiihkeitä. Ne olivat poikkeuksellisesti joskus filosofisia vastustajia mutta yleensä kommunisteja tai kristillislahkolaisia. Että sikäli olen nyt voinut elää tällaisessa jännitteessä.

JEM: Onko mielestäsi suhtautumisella Steinerin ajatuksiin yhteiskunnassa tapahtunut muutoksia elämäsi aikana? Näetkö tässä suhteessa eroja ajan hengessä esimerkiksi viisikymmentäluvulta eteenpäin?

RW: Kyllä eri vuosikymmenet ovat olleet erilaisia ja ilmapiirissä on tapahtunut muutoksia. Viisikymmentäluvulla Steinerpedagogiikka otettiin Suomessa hyvin avoimesti vastaan. Kun vuonna 1955 oli kansainvälinen Steinerpedagogiikan näyttely Helsingissä ja perustettiin ensimmäinen Steinerkoulu, monet katsovat että pedagoginen keskustelu oikeastaan alkoi siitä, kun nähtiin että on vaihtoehtoja yleiselle koululle. Steinerkoulua katsottiin hyvällä myös kouluhallituksessa ja se alkoi saada valtionapua. Samoin 1960-luku vielä oli aika avointa, etsimisen, aikaa. Yliopistossa alettiin puhumaan eri lähestymistavoista, fenomenologiasta ja hermeneutiikasta.

Mutta sitten 1970-luvulla nousi Suomessa, kuten myös muualla länsimaissa, hyvin vahvasti kommunistinen impulssi yliopistomaailmaan. Muistan kun pidin harjoitusseminaaria filosofian laitoksella niin kymmenestä opiskelijasta yhdeksän olivat marxilaisia ja yksi ehkä Frommilainen tai Wittgensteinilainen. Tämä impulssi johti siihen että antroposofiaa alettiin näkemään kummallisena porvarillisena rappeutumisilmiönä. Yllättävää oli kuitenkin että vasemmiston taholla oli samaan aikaan paljon ymmärrystä Steinerpedagogiikkaa kohtaan. Tämä osaltaan vaikutti myös siihen että, vuonna 1977, saatiin aikaan laki Steinerkoulusta, joka oli aivan ainutlaatuinen maailmassa. Eduskunta sääti erikoisen lain Steinerkoulusta jossa oli kaikki puolueet, enemmän tai vähemmän, mukana.

1970 ja -80-luvulla tuli vihreä liike joka suhtautui ymmärtävästi steinerkouluja kohtaan. Oli siinä mukanakin joitain antroposofeja ja Steinerpedagogeja. 1980-luvun lopulla alkoi voimakas kristillislahkolainen vastus antroposofiaa kohtaan Luterilainen kirkko ei virallisesti ollut vastaan vaan antoi esimerkiksi hyvin positiivisen lausunnon kun yllämainittua lakia valmisteltiin eduskunnassa 1977. He katsoivat, että Steinerpedagogiikka edustaa samoja arvoja kuin kirkko. Mutta lahkolaisliike, ja varsinkin helluntailiike, esitti hyvin kiivasta vastusta kun esimerkiksi vuonna 1992 tehtiin eduskunnassa laajempi laki joka teki mahdolliseksi vaihtoehtoiset pedagogiikat Suomessa. Silloin minustakin kirjoitettiin hyvin paljon negatiivista julkisuudessa.

1990-luvulla syntyi myöskin skepsisliike, skientistien yhteenliittymä, joka tietysti jyrkästi torjui antroposofian. Mielestäni 2000-luvun alussa alkoi taas tulla vapautuneempi ilmapiiri jota ilmaisi se että esimerkiksi sosiaalidemokraattinen opetusministeri, Maija Rask, ajoi läpi lakimuutoksen joka teki valtionavun Snellman-korkeakoululle pysyväksi, ja näin ollen pelasti sen taloudellisesti. Sekä sosiaalidemokraatit että porvarit olivat tämän päätöksen takana.

Tuntuu siis tällä hetkellä että on taas avoimempi ilmapiiri. Se näkyy siinäkin että Snellman-korkeakouluun on intressiä. Siihen on vaikuttanut myöskin että tutkimustoiminta on lähtenyt käyntiin. Meidän opiskelijoita on ollut Oslossa, Rudolf Steiner University Collegessä, ja tehneet  siellä tutkimustyötä. Myös yhteistyö Tampereen yliopiston, Hämeenlinnan opettajankoulutuksen, kanssa on alkanut. Heidän opiskelijoitaan on Snellman-korkeakoulussa ja meidän opiskelijoita on siellä suorittamassa maisterintutkintoa. Mutta  se riippuu myös tietysti Steinerpedagogisesta ja antroposofisesta liikkeestä, itsestään, onko se kiinnostunut osallistumaan akateemiseen tutkimiseen.

JEM: Sanoit eräässä haastattelussa että on tehtävä ero sinun ja Steinerin ajatusten välillä. Mitkä ovat yleisesti ottaen ne puolet Steinerin filosofiasta joita olet pystynyt omaksumaan omaan ajatteluusi, tai kehittämään eteenpäin omista lähtökohdista?

RW: No, näitä puolia on ensinnäkin juuri Vapauden filosofia ja Steinerin goetheanismi. Mutta myös hänen ihmiskuva ja kulttuurihistoria sekä myöhemmin hänen kristologiansa ja kosmologiansa. Mutta jotenkin minulle on vähitellen selkeytynyt mitä on olla antroposofi nykyaikana. Se on rinnakkainen sille mitä on olla filosofi. Ei voi olla filosofi jollei lähde filosofisesta traditiosta liikkeelle, ja löytää sieltä jotain mitä haluaa kehittää eteenpäin. On tosin paljon filosofeja jotka vain tutkii menneisyyttä. Minusta kuitenkin aito filosofi kehittää ajatuksia eteenpäin ja suhteuttaa ne ajankohtaisiin ongelmiin.

Ja aivan vastaavasti, minä uskon että tulevaisuudessa antroposofina oleminen ymmärretään näin. Ei niin että samaistuu Steinerin ajatteluun. Voi olla että nuorena helposti tekee sen kyllä. Mutta että saa inspiraatiota Steinerin hengentieteestä omiin ajatuksiin, omaan tutkimiseen, omaan kehittämistyöhön taiteitten alueilla, tai vaikka sosiaalisella tai taloudellisella alueella. Ja silloin antroposofisessa perinteessä on joku kohta joka inspiroi ihmistä. Ei tarvitse niellä kaikkea koska moderni ihminen ei voi pohjata muuhun kuin omaan ajatteluunsa. Hän voi saada impulsseja, virikkeitä muilta ja olla kiitollinen niistä, niin kuin minä olen äärettömän kiitollinen Steinerille. Mutta ihminen ei voi rakentaa elämäänsä kuin sen pohjalta mitä hän itse on ymmärtänyt ja oivaltanut. Voi  olla että se ei ole kovin paljon.

Minusta tuntuu iän mukana että tiedän varmasti oikeastaan aika vähän [naurua]. Nuorena tuntui että tiesin paljon enemmän jotenkin varmasti. Muistan kun tulin väitöstilaisuudesta ulos ja tuli semmoinen tunne että kuka tahansa voi tulla väittämään niin minä kyllä vastaan.

Uskon siis että tulevaisuudessa nähdään että on tietynlainen rinnakkaisuus filosofin ja antroposofin välillä ja toivon että niitä molempia yhdistää selkeä ajattelu. Tämän sanoisin vaan suhteestani antroposofiaan. Se on avoin kysymys mihin tuloksiin ajattelussa päädytään, sen täytyy olla täysin avoin. Ei voi lähteä siitä että vertaa omaa ajattelua siihen onko se ristiriidassa Steinerin kanssa vai  ei.

JEM: Eikö se vaadi aika paljon rohkeutta modernilta ihmiseltä että luottaa omiin ajatuksiin.

RW: Se vaatii rohkeutta. Sekä antropologisessa seurassa että myöskin yliopistossa on hyvin vahvoja traditioita ja professorit näyttää mikä on totta. Koko professorin rooli on minusta vanhentunut ja vähän epärehellinen koska siinä joutuu ikään kuin esiintymään tietävämpänä kuin tosi asiassa on. Sen takia minä en koskaan pystynyt oikein olemaan kunnon professori [naurua].

JEM: Sanoisin että tällainen sokraattinen ideaali ehkä ei ole kovin yleinen tänä päivänä. Mutta sitten toiseen kysymykseen. Olet ollut näkyvästi esillä filosofina? Minkälainen suhde sinulla on luonnontieteisiin?

RW: Hyvin kunnioitettava suhde. Luin aikoinaan Henri Begrsonilta ajatuksen miten tarkoituksenmukaista oli että ensin kehittyi luonnontiede ja vasta sitten alettiin tutkimaan henkistä maailmaa. Luonnontieteen kohde on konkreettisempi ja solidimpi. Siinä tieteellinen ajattelu kehittyy. Minun ymmärtääkseni myöskin Steiner katsoi että luonnontieteellinen ajattelu vasta teki mahdolliseksi että saattoi kehittyä hengentieteellistä ajattelua, jonka kohde on jotenkin vaikeammin lähestyttävä kuin aistimaailma. Olen myös harrastut luonnontieteitä, erikoisesti kasvitiedettä. Se liittyi siihen että olen aina intohimoisesti ollut puutarhan hoitaja meidän kesäpaikalla ja varmaan kuusikymmentä vuotta tehnyt kompostin joka syksy. Olen myös hoitanut metsää ja oppinut, sanoisinko fenomenologisesti, näkemään mitä sen hoito vaatii.

Modernin luonnontieteen ongelma on nähdäkseni lähinnä metodinen, eli siitä että tutkittavat ilmiöt ovat aineellisia tehdään maailmankatsomus. Metodi rehevöityy maailmankatsomukseksi. Päädytään siihen että mitään muuta ei ole olemassakaan kuin fysikaalinen todellisuus jota tutkitaan. Muistaakseni von Wright sanoi aikanaan ”Logiikka, filosofia ja kieli”-kirjassaan että materialisti katsoo että mitään muuta ei voi olla olemassa kuin tämä aineellinen mutta realisti katsoo että muuta voi olla olemassa jos se selvästi minulle ilmenee. Ja kirjassaan ”Explanation and Understanding” hän tutkii tieteellisen ajattelun perinteitä ja näkee selvästi vallitsevan luonnontieteellisen ajattelun lähtökohdat jotka samalla ovat sen rajoituksia, esim. tämä metodinen materialismi. Oikeastaan von Wright vahvisti minun käsitystä että voidaan ajatella vaihtoehtoja luonnontieteelliselle ajattelulle.

JEM: Kun puhutaan goetheanisesta luonto- ja tiedekäsityksestä niin mitä se tarkoittaa sinulle? Millä tavalla Goethen lähestymistapa mielestäsi laajentaa normaalitieteen lähtökohtia?

RW: Tässäkin viittaisin von Wrightin analyysiin kun hän erottaa galileeisen ja aristoteelisen tieteellisen perinteen. Aristoteelinen perinne tulee goetheanisessa luontokäsityksessä esiin, jos tutkii sen pitempää taustaa. Aristoteles katsoi että luonnossa ei ole pelkästään tämä materiaalinen pinta, vaan myöskin olemuksellisuutta joka pyrkii toteutumaan. No, tämä ei ole kaukana Platoninkaan ajattelusta. Toisin sanoen luonnossa on intentionaalisia prosesseja joita Goethe löysi tarkan havainnon kautta, esimerkiksi kasvin kehitysvaiheista tai ihmisen luuston kehityksestä.  Olen viime aikoina lukenut hyvin perusteltuja artikkeleita siitä miten esimerkiksi evoluutiotarkastelussa tarvitaan organismin käsitettä. Tällainen näkökanta ei voi hyväksyä että geenivariaatiot ja luonnollinen valinta voisi selittää kaiken kehityksen luonnossa. Luonnossa on myöskin organismi joka käyttää geeniä ikään kuin välikappaleen itsensä toteuttamisessa.

Tällä hetkellä en ole enää niin kiinnostunut goetheanisesta teoriasta vaan enemmän taipuvainen seuraamaan luonnon tapahtumia. Nyt kun olen eläkkeellä niin voin aika hyvin seurata esimerkiksi vuodenajan muutosprosessia. Tai kesällä kasvien kasvutapahtumia luonnossa ja lintuja. Olen tullut yhä enemmän tämmöiseen välittömän aistimisen fenomenologiaan ja nautin luonnon valtavasta taiteellisesta moninaisuudesta. Minusta luoja on ollut taiteilija. Tai taitelijat ovat olleet työssä kun luonto on syntynyt. Tiedän kyllä mitä Darwinistit tästä sanoo [naurua].

JEM:  Aatehistorian valossa Goethe nähdään usein vitalismin edustajana. Vitalismi näkee elämäntoiminnan taustalla vaikuttavan sielullis-henkisiä elämänvoimia. Millä tavalla, käsityksesi mukaan, goetheanismi ja antroposofia samaistuu tai eroaa vitalismin perinteestä?

RW: Sanoisin että vitalismi on helppo lokero johon Goethe työnnetään vaikkei hänellä ollut sen kanssa minusta tosi asiassa paljon tekemistä. Vitalismi perustuu tiettyyn spekulaatioon tästä elämänvoimasta. Se on sama mitä Steiner sanoo muotovoimaksi tai eteeriseksi voimaksi.  Ja Goethella tämä perustuu empiiriseen havainnointiin. En ole tällä alueella mikään varsinainen tutkija, mutta kun olen tehnyt Steinerin ehdottamia harjoituksia, esimerkiksi syventynyt ensin elolliseen ja sitten elottomaan, niin uskallan sanoa että olen saanut tietyn selvän tuntuman siitä mitä elollinen oikein on niin etten pysty sitä samaistamaan elottomiin prosesseihin. Se on jotain muuta.  Yksi ystäväni, mikrobiologian professori Seppo Vainio Oulun yliopistossa, sanoi että juuri mikrobiologisissa tutkimuksissa tällä hetkellä törmätään siihen että täytyy olla olemassa tämmöinen kokonaistava voima joka vaikuttaa luonnossa näissä pienemmissäkin prosesseissa. Hän käy Snellman-korkeakoulussa myöskin luennoimassa. Ja samoin metsätutkija Erkki Lähde, jolla on omakohtaista tajua myöskin eteerisistä voimista, sanoi ettei luonnontiede pääse eteenpäin jollei se löydä elollisen aluetta, muotovoimien aluetta luonnossa.

JEM: On olemassa ajankohtaisia vastakkainasetteluja joissa vaikuttaa siltä että goetheanismi edustaa eräänlaista välimuotoa. Ajattelen esimerkiksi Yhdysvalloissa suurta osaa saanutta keskustelua kehitysopin ja Intelligent design-teorian välisestä suhteesta.  Voisiko goetheanistinen lähestymistapa jollain tavalla toimia sillanrakentajana materialistisen ja spiritualistisen ihmis- ja luontokäsityksen välillä?

Kyllä, minusta goetheanistinen lähestymistapa voi luoda tällaista siltaa. Viimeaikaisissa tutkimusartikkeleissa joita olen lukenut Goetheanum-lehdessä pyritään osoittamaan että evoluutiossa on ollut laadullisia askeleita. Oikeastaan jo siitä lähtien kun on syntynyt jotain elollisuutta tai sitten tajuntaa, sielullisia prosesseja  ja vielä enemmän kun on syntynyt tämä itsetajuinen olento, ihminen. On ollut laadullisia askeleita joita on hyvin vaikea selittää ilman intentionaalisuutta tai pelkästään geenivariaation ja luonnollisen valinnan välillä. Mutta nämä laadulliset askeleet eivät edellytä mitään design-toimistoa luonnon ulkopuolelta vaan luonnon sisällä itsessään piilee kehitysvirta joka on johtanut tähän hyvin merkilliseen ilmiöön, ihminen. Tässä on minusta hyvä keskustelun aihe goetheanistin ja tavallisen luonnontieteilijän välille.

Ja lisäisin vielä, kun olen lukenut kosmologiaa, että on hyvin vaikeaa uskoa että on satunnaisen kehityksen tulosta se, että on syntynyt tämän maan ympäristö. Että lukuisat fysikaaliset konstantit ovat saaneet juuri ne arvot täällä, jotka tekee elämän ja myöskin kehityksen ihmiseksi mahdolliseksi. Materialistiselta kannalta se edellyttää multiversumteoriaa, että on miljardeja kosmoksia ja silloin joskus asettuu yksi taivaankappale tämmöiseen tilaan. Mutta se on minusta vähän epätodennäköistä ajattelua verrattuna siihen että on ollut kehityksen intentio itsestään luoda tämmöinen tilanne jossa tämä elämä ja inhimillinen luonto on mahdollinen.

Jotkut suuret luonnontieteilijät ovat tulleet juuri tähän ajatukseen niin kuin Einstein että kaikkein käsittämättömintä on se että maailma on käsitettävä. Tai niin kuin hän jossakin kirjeessään sanoo että, että hänellä on se vaikutelma että tämä maailmankaikkeus muodostaa tämmöisen järjellisen kokonaisuuden josta ihmisjärki voi jotain vähäistä ymmärtää. Mutta että se järki ei ole vain ihmispäässä vaan se on myöskin luonnossa. Tämä oli minusta aito aristoteelinen ja goetheaaninen ajatus, tai se on minunkin yksinkertainen oivallus että järki ei ole vain minun päässäni vaan se on myöskin luonnossa.

JEM: Perehtyessäsi erilaisiin aatevirtauksiin, oletko kokenut että on olemassa ajattelutapoja jotka lähestyvät Steinerin ajatuksia mutta eivät viime kädessä tee niitä johtopäätöksiä jotka veisivät samantyyppiseen ontologiaan jota Steiner edustaa?

Mainitsin jo Erik Ahlmanin. Jokin aika sitten keskustelin Simo Knuuttilan kanssa. Hän on Helsingin yliopiston ehkä merkittävin filosofian professori. Knuuttila tutkii ajatustapojen muutoksia. Hän on hyvin maltillinen henkilö mutta on kuitenkin sitä mieltä että nykyinen tieteen ajattelu on vain yksi vaihe, yksi mahdollisuus. Sitä ei pidä absolutisoida niin kuin nykyään usein tehdään. Tieteen ajattelu on yksi vaihe joka tulevaisuudessa voi muuttua tai laajentua. Ja on suhteellisen paljon ihmisiä jotka näkevät että on olemassa vaihtoehtoja nykyiselle tieteelliselle ajattelulle.

Mutta sitten ei pidä väheksyä sitä painetta mikä akateemisessa maailmassa on kaikkea kohtaan mikä on epäkorrektia. Se on vähän niin kuin poliittinen korrektius. On täysin epäkorrektia esittää tiedeyhteisössä semmoista ontologiaa kuin Steinerilla, että on henkisiä olentoja ja niin poispäin. Ja vaikka ulkopuolelta usein nähdään että tiedemaailma on totuuden yhteisö niin siellä on itse asiassa aika ankarat säännöt, niin kuin politiikassakin, mitä voi esittää ettei joudu naurettavaksi. Ihminen tietysti haluaa olla kunnioitettu eikä naurettava ja sen takia olen nähnyt paljon nuoriakin tutkijoita jotka ovat olleet kiinnostuneita Steinerista mutta jossakin vaiheessa ymmärtäneet että aihe on hyvin epävarma heidän uransa kannalta.

JEM: Se on mielenkiintoista. Kun kirjoitin väitöskirjaani Steinerin varhaisesta ajattelusta aloin prosessin aikana myös kiinnostumaan tieteen sosiologiasta. Huomasin miten on erilaisia valta-alueita ja ajatustapoja jotka liikkuvat ajassa ja jossa pyörii paljon rahaa ja muita etuja. Sitten on marginaalisempia alueita joilla on vaikeampi saada äänensä kuuluviin. Vähän niin kuin politiikassa. Olen myös törmännyt käsitteeseen tieteen ”epäpuhtaudesta”, siinä merkityksessä että kiinnitetään huomio valtarakenteisiin ja ”ulkotieteteellisiin” seikkoihin jotka vaikuttavat käsityksiin merkityksellistä ja vähemmän merkityksellisestä tutkimuksesta.

RW: Joo. Se vaatii aika suurta rohkeutta edustaa jotain henkistä ajattelua yliopistomaailmassa. Vaikka minulla meni omasta mielestäni tämä jotenkin aika helposti.

JEM: Kun olet eri yhteyksissä syventynyt Steinerin Vapauden filosofia-teokseen, niin oletko koskaan harkinnut laajempaa filosofista analyysia kyseisestä teoksesta, ikään kuin teoksen tuomista akateemiseen keskusteluun? Onko tällainen analyysi mielestäsi ylipäänsä mahdollinen?

RW: Kyllä sinun väitöskirjakin on osittain semmoista analyysia. Minä olen ottanut askeleita tähän suuntaan esimerkiksi ”Filosofia ja politiikka”-kirjalla joka tutkii aristoteelisten ajatustapojen muuntumista nykyaikaan. Yksi henkilö Norjassa joka on kehittänyt vapaudenfilosofian ajatuksia eteenpäin on Hjalmar Hegge, jonka väitöskirjassa minä olin vastaväittäjänä. Ja sitten myöskin Axel Hugon väitöskirja, jossa hän äärettömän tarkasti, oikeastaan sillä metodilla jota Steiner käyttää ”Vapauden filosofiassa”, seuraa miten inhimillinen katse toimii kun se seuraa ympäristöä.

Minusta ”Vapauden filosofia”, niin kuin Steinerin teokset yleensä, vaativat kehittelyä. Sieltä löytyy kyllä ongelmia jos niitä vain akateemisesti tarkastelee. ”Vapauden filosofian” ymmärtämisessä on kyllä aika korkea kynnys. Sitä ei voi ymmärtää jollei ole tiettyä kokemusta siitä mitä ajattelu on. Ja että ajatus ei ole ainoastaan ihmisessä vaan myöskin maailmassa, josta se voidaan ikään kuin ammentaa. Jollei tätä tajua, jollei ole kokemusta ajattelun luonteesta ja ajatuksen substanssista, niin koko ”Vapauden filosofia” on tavallaan aika triviaali kirja. Nähdään ehkä vaan että liitetään havainto ja ajatus yhteen ja sillä siisti.

Tosin nykyfilosofiassa on aika laaja konsensus syntynyt siitä että eettiset ideat, eettiset periaatteet ovat jotenkin universaalisia. Että ne ei ole vain kulttuurin luomuksia, niin kuin esimerkiksi Edward Westermarck ajatteli. Tämä menee yhteen sen Steinerin vapausidean kanssa että ihminen voi saada intuitioita eettisistä ideoista siihen mikä juuri tähän tilanteeseen sopii ja mikä kuuluu minun elämäntilanteeseen.

Minua on kiinnostanut myöskin mitä vapauden filosofia merkitsee opettajan työlle. Kirjassa Kasvatuksen ehdot sivusin sitä miten opettaja, siitä tilanteesta jonka hän kohtaa aamulla luokassa sekä niistä ideoista joita hänellä on pedagogiikasta, joutuu itse luomaan sen mitä hän konkreettisesti tekee oppilaitten kanssa. Se vaatii eräänlaista moraalista mielikuvitusta. Mikä teko sopii tähän, sitä ei saa mistään valmiista pedagogiikan kirjasta, koska kaikki tilanteet on ainutlaatuisia. Myös Steinerkoulun opettaja, vaikka hän tuntee Steinerin pedagogiikan hyvin, joutuu loppujen lopuksi pohjaamaan omaan intuitioon ja kokemukseen. Se on yksi mielenkiintoinen suunta mihin olen Snellman-korkeakoulussa yrittänyt vapaudenfilosofiaa kehittää.

JEM: Ja sehän on aika lähellä aristoteelista käytännöllistä viisautta, fronesista, josta nähdäkseni keskustellaan nykyään aika paljon kasvatustieteen piirissä. Mutta vielä kuilusta goetheanismin ja normaalitieteen välillä. Millä tavalla osapuolet voisivat lähestyä toisiaan?

RW: Tekee mieli sanoa niin kuin Goethen sadussa että korkeinta on keskustelu. Ihminen ei ilman keskustelua, ainakaan tavallinen ihminen, lähesty totuutta. Aikoinaan Norjassa oli se periaate että Steinerpedagogiikka rajautuu ala-asteeseen koska se on lapsen kehityksen kannalta tärkein vaihe. Mutta ei rakenneta ylä-astetta ja lukioastetta. Kun siellä alkoi olla halua perustaa ylä-aste ja lukioaste ne kutsuivat minut sinne puhumaan. Minun argumentti oli että nykyajan nuoret tarvitsevat Steinerkoulun yläasteella jotta syntyy keskustelua siitä mitä goetheaninen luonnontarkastelu merkitsee ja miten se suhtautuu normaalitieteeseen. En tiedä minkä verran minun esitelmä vaikutti mutta Norjassa perustettiin sitten sekä ylä- ja lukioaste.

Jotenkin tällaiseen keskusteluun täytyy lähteä avoimesti. Se edellyttää kiinnostusta muitten ajatustapoihin ja tuloksiin. Minusta on hyvin paljon opittavaa normaalitieteeltä tai filosofialta. Toisaalta keskustelu voi vaikeutua siitä että antroposofit katsoo, että meillä on totuus ja kunhan vaan kuuntelette meitä niin tulette myöskin osallisiksi totuudesta.

JEM: Tieteellisessä yhteisössä olet varmaan pyrkinyt tuomaan esille holistisia näkökantoja ja esittänyt kritiikkiä skientistisiä näkemyksiä kohtaan. Onko sinulla ollut kriittistä roolia myös antroposofian piirissä? Liittyen ehkä aikaisempaan keskusteluun sokraattisesta ideaalista.

RW: En tiedä onko se vähän leuhkasti sanottu mutta minulla on useasti se tunne että olen yliopistossa edustanut antroposofia-henkistä ajattelua ja taas antroposofisessa seurassa usein edustanut mitä maailmalla ajatellaan [naurua]. Minusta antroposofien tai antroposofisesti suuntautuneiden kannattaa yhä enemmän hankkia myöskin akateeminen koulutus. Olen huomannut että antroposofeilla on tietynlaista pelkoa akateemista koulutusta kohtaan, että totuus on täällä antroposofisessa seurassa eikä muuta tarvita. Mutta jos haluaa että maailma muuttuu niin silloin se voi muuttua vain yhteistyössä muiden kanssa.

JEM: Hyvä Reijo. Vielä viimeinen kysymys. Onko mielestäsi teemoja Steinerkasvatuksen piirissä ja jotka olisi erityisen tärkeitä tuoda yleiseen kasvatuskeskusteluun?

RW: Steinerpedagogiikassa kiinnitetään huomiota fenomenologiseen koulutukseen, jossa opitaan seuraamaan oppilaiden kehitystä ikävaiheesta toiseen – omakohtaisesti eikä vain jonkun kaavan mukaan. On tärkeätä että omakohtaisesti oppii havaitsemaan ja myöskin saa oman kokemukseen pohjautuvan vakaumuksen siitä mitä lapsen kehitysprosessissa tapahtuu. Sanoisin että fenomenologisella lähestymistavalla pääsee lähemmäksi oppilaita, sitä mitä oppilaitten sisällä oikeastaan tapahtuu. Tämä on tärkeää. Ja yleiseen kasvatukselliseen ajatteluun olisi hyvä saada mukaan kehitysajatus jossa nähdään kehitys lapsuudesta aikuisuuteen todellisena metamorfoosina. Olen usein kertonen miten jyrkästi kohtasin tämä ajatuksen kun kävin tapaamassa 80-luvulla akateemikkoa Davidovia, todella hieno pedagogi joka johti Moskovan pedagogista akatemiaa. Hän oli hyvin kiihtynyt ja sanoi että hän on nyt ymmärtänyt miksi ei nykyinen koulu saa aikaa ajattelevia ja itsenäisesti toimivia aikuisia. Aikuiseksi ei tule jollei ensin saa olla lapsi. Jos kasvatuksessa kunnioitetaan lapsuuden voimat, esimerkiksi kertomalla satuja, nämä mielikuvituksen voimat muuntuvat myöhemmin ajattelun voimiksi. Mutta jos liian aikaisin revitään lapsista ajattelun voimia niin silloin ei tule mitään luotua. Hän sanoi että hän marxilaisena ei voinut tietää että tämä löytyy Steinerpedagogiikasta mutta hän oli löytänyt saman ajatuksen Hegeliltä – kehitys kulkee mielikuvaan kautta käsitteen muodostumiseen. Tämä on minusta perustavimpia oivalluksia kasvatustyössä ja hyvin ajankohtainen tänään.

JEM: Sydämellinen kiitos mielenkiintoisesta haastattelusta. Ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa.

HaastattelijanaHaastattelu tehty 23.10.2009 Reijo Wileniuksen kotona Helsingissä. Nauhoituksen litterointi: Anna-Christina Niesvaara

, ,