Pohjoisia ulottuvuuksia
Ihmisen sisäinen kehitys ei ole mikään erillinen elämänsaareke, vaan se on täysin yhteydessä käytännön sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin, ekologisiin sekä eettisiin tehtäviin maailmassa. Tästä muistuttaa lehdessämme haastateltu Saksan antroposofisen seuran pääsihteeri Michael Schmock. Siksi hänestä pelkästään tekstikeskeinen Rudolf Steinerin perinnön vaaliminen ei vie tulevaisuuteen, niin tärkeätä kuin henkisten asioiden opiskelu sinänsä onkin.
Michael Schmock näkee antroposofisen liikkeen kokonaisuutena, josta Antroposofiseen seuraan kuuluvat ovat vain osa. ”Antroposofian maljan” muodostaa liike kokonaisuutena, ja seuran on tarjottava sosiaalisia mahdollisuuksia ihmisten antroposofian inspiroimaan toimintaan.
Anton Kimpfler ja Steffen Hartmann suuntaavat katseensa myös tulevaisuuteen. Heidän tehtävänasettelunsa on ihmisten välisen elävän verkoston ja vuorovaikutuksen, eräänlaisen reaalisen kohtalon yhteysverkoston mahdollisuus vaihtoehtona digitaalisen maailman usein näennäissosiaaliselle, kaikkialle lonkeroitaan levittävälle vaikutukselle. Tässä inhimillisessä yhteisöllisyydessä voi henkinen ja tuonpuoleinen maailma ihmisineen olla vaikuttamassa mukana.
Kimpler ja Hartmann toteavat, että yhteistä tulevaisuutta ei voida rakentaa jollakin taholla jo valmiina olevan suunnitelman varaan. Sellainen riistäisi sosiaalisen tulevaisuuden voimat. Suhtautumalla avoimesti kyetään nykyhetkessä elävät mahdollisuudet havaitsemaan ja yhdessä tekemään todeksi.
Antroposofian ja steinerpedagogiikan alueilla merkittävän elämäntyön tehneen Kaisu Virkkusen syntymästä tulee 5. lokakuuta kuluneeksi 100 vuotta. Tässä numerossamme saamme julkaista Ulla Ahmavaaran herkkätuntoisena suomennoksena Kaisu Virkkusen Yleisen antroposofisen seuran ”Das Goetheanum” -viikkolehteen 1986 saksaksi kirjoittaman artikkelin ”Kalevala ja sen uudistaminen”.
Artikkeli on omaperäinen. Se kuvailee esimerkkien ja tapahtumien kautta sitä ilmiökenttää, jossa meidän suomalaisuudeksi kutsumamme todellisuus on muodostunut. Artikkeli kuvailee eräänlaista tietoisuuden jakautumista tilanteessa, jossa valtiolliset muodot vähitellen omaksuva kansankokonaisuus on elänyt vanhan ”kalevalaisen” elämäntavan ja kulttuurin ja toisaalta lähinnä lännen suunnalta tulevan älyllisen sivistyksen paineissa.
Kaisu Virkkunen kuorii kulttuurikerroksia tuodakseen esiin suomalaisuuden omimman, jo peittoon jääneen ytimen. Vasta tämän laadun tunnistettuaan voi alkaa ymmärtää, mitä Kalevala tai kalevalaisuus on. – Ei kirja, vaan tietoisuuden vire, jota Virkkunen kykenee kuvaamaan hämmästyttävän hienovaraisesti. Tätä suomalaisuuden avaamista en voinut ihan liikuttumatta lukea.
Omin pohdinnoin jatkaa myös Eeva-Liisa Pesonen Marjatan pojasta kertovan Kalevalan viimeisen runon tarkastelua. Miten on tieto ja tunto Kristus-tapahtumasta elänyt vanhojen suomalaisten sieluissa? Millä tavoin kuvaus Marjatan pojasta kuvastelee tätä? Kuinka Väinämöisen lähtö ja mahdollinen paluu sijoittuvat hengenhistorialliseen kehykseen?
Rudolf Steinerin neljästä mysteerinäytelmästä ensimmäinen, Vihkimyksen portti, tullaan esittämään suomalaisin voimin Marjatta-koululla Helsingissä 1.–2. helmikuuta ensi vuonna. Ikään kuin sitä ennakoiden Hans Hasler kertoo kokemuksiaan mysteerinäytelmien katsojana yli 50 vuoden aikana, sekä nyttemmin myös yhtenä esittäjänä. Mysteerinäytelmätyön suomalainen pioneeri Eila Väisänen luo myös lyhyen katsauksen siihen, mitä Suomessa tällä alueella on tehty.
Rudolf Steinerin Sielunkalenterin viikkolauseiden syksyn osasta saamme Henning Hansmannin kuvauksen. Se perustuu havaintoon siitä, että näillä syksyn säkeillä on yhteys kahdeksanosaiseen tiehen, jonka suuri opettaja Buddha antoi ihmiskunnalle avuksi ja mahdollisuudeksi löytää oikea suhde itseen ja maailmaan. (Siinä mielessä tämän artikkelin oivallukset liittyvät siihen, mitä Michael Schmock haastattelussaan korostaa.) Tämän kahdeksanosaisen tien ottaminen mukaan syksyn elämänkulkuun vapauttaa varmaan tarvittavia voimavaroja, jotka auttavat suunnistamaan ja jaksamaan syksyn tuulissa.
Norjalaisen Are Thoresenin tutkimusaiheena on aistimaailman ja yliaistisen maailman rajankäynti, johon Rudolf Steiner liittää kokemuksen Kynnyksenvartijasta, olennosta joka kantaa itsessään syvempää tietoa omasta itsestämme, sitä itsetuntemustamme laajentavaa tietoa, jota rajaa ylitettäessä tarvitaan, jotta emme epäkypsinä ja vailla tarvittavia valmiuksia eksyisi yliaistisen maailman pyörteissä ja aiheuttaisi vahinkoa itsellemme tai muille.
Are Thoresen on lapsesta asti kyennyt ylittämään tuon rajan, mutta hän tuo nyt esiin sen, että hänellä ei ole ollut sen kaltaista kynnyksenvartijakokemusta, johon Steiner viittaa. Thoresen etsii selitystä tähän siitä, että hänen rajanylityksensä ei ole tapahtunut astraalisen vaan eteerisen maailman rajalta. Hän kysyy, onko tämän kaltainen tie pohjoisen ihmisille ehkä yleisempikin väylä?
Suomalaisten kannalta kiintoisa on hänen esittämänsä viittaus Rudolf Steinerin Helsingissä 1912 pitämään esitelmään, jossa Steiner esittelee erään tavan päästä eteeriseen maailmaan fyysisten aistimusten, kuten värien ja äänten, välittämien moraalisten vaikutelmien myötä.
Kyösti Soikkelin historiatarkastelu tunnetusta englantilaissyntyisen piispa Henrikin ja suomalaisen talonpojan Laurentiuksen onnettomasta kohtaamisesta näyttää ensinnäkin sen, että legendanomaisessa perinneaineistossa voi piillä myöhemmin historiallisesti todennettava totuus, joten sitä ei ole syytä vähätellä, ja toiseksi sen valitettavan tutun asian, kuinka kahden aivan erilaisen maailman kohtaaminen voi olla molemminpuolisen ymmärtämättömyyden ja sitä seuraavan vihan leimaama. Myöhemmän ajan ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus nähdä laajemmin ja ehkä jopa sovittaa aiempia vääryyksiä psykohistoriallisesti.
Lehdessämme esiteltävä Palvelukoti Sofian julkaisema kirja ”Vanhuus ja viisaus – hoito ja hoiva antroposofisen ihmiskuvan pohjalta” on monen tekijän kattava katsaus antroposofiseen ihmiskuvaan, aistioppiin, ravintoon, rytmeihin, kotiapteekkiin, terapioihin ym. ym. ja sopii siten käytännön antroposofiseksi oppaaksi kaikenikäisille.
7.9.2019
Pentti Aaltonen